Kouluikäisen diabeetikkolapsen kesä
Finne, Sari (2013)
Finne, Sari
Laurea-ammattikorkeakoulu
2013
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201305077087
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201305077087
Tiivistelmä
Nuoruustyypin (T1Dm) diabetes on aineenvaihduntasairaus, joka on maailmassa yleisintä alle 15-vuotiailla suomalaisilla lapsilla. Hoito on lapsille ja perheille vaativaa. Hoidon perusperiaatteita ovat insuliinin annostelu, verensokerimittaukset ja ruokien hiilihydraattien laskemiset. Hoitotoimenpiteet toistuvat päivittäin vähintään viisi kertaa, jolloin on otettava huomioitava sen hetkiset tilannetekijät. Verensokerimittauksessa tarvitaan teknisiä ja tiedollisia taitoja.
Kouluikäisen lapsen kymmenen viikon kesäloman ja vanhempien noin neljän viikon mittaisen loman yhdistäminen on vaativaa. Aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on ilmennyt perheen ja koululaisten lomien järjestelyjen haastavuus. Kouluikäisiäkin on tutkittu useasta näkökulmasta, mutta loman vieton järjestelyistä ei ole tutkimustietoa.
Tässä opinnäytetyössä selvitettiin kyselyllä miten, 7 – 12-vuotiaiden kouluikäisten diabetesta sairastavien lasten vanhemmat ovat järjestäneet lapsensa hoidon kesäloman aikana sekä miten ja minkä ikäisenä he arvioivat lapsensa suoriutuvan lounaalla tehtävistä hoitotoimenpiteistä. Sadutuksen ja kuvakokoelman avulla haettiin lasten näkökulmaa kesälomanvietosta. Tarinoista analysoitiin lasten kertomuksia kesälomasta ja miten niissä näkyi diabeteksen hoito. Sadutus on menetelmä, jossa lapsen omat ajatukset ja mielikuvat saavat kirjallisen muodon saduttajan ja sadutettavan vuorovaikutustilanteessa. Lopullinen tarina on sadutettavan luoma, juuri sen pituisena ja siinä muodossa, kuin hän sen haluaa olevan.
Jorvin sairaalan poliklinikan seurannassa olevista 362:sta diabetesta sairastavista lapsista (31.12.2011), oli 176 1. – 6. luokalla olevia lapsia. Näiden lasten vanhemmille (N=176) lähetettiin kyselylomake ja näistä lapsista (N=48) pyydettiin osallistumaan sadutukseen omahoitajuuden perusteella. Kyselylomakkeiden vastausprosentti oli 42 % (N=74) ja sadutukseen osallistui 11 lasta (22 %).
Tulosten perusteella vanhempien järjestäessä kesäloman aikaista hoitoa on huomioitava lapsen yksilöllinen taso ymmärtää hoidon periaatteita ja toteuttaa hoitoa. Vanhemmat yleisesti uskovat hoidon sujuvan hyvin. Kolmannen luokan jälkeen lapsen itsenäisyys hoitotoimenpiteissä kasvaa, mutta tukea tarvitaan yksilöllisesti vielä kuudennellakin luokalla.
Sadutus on erittäin mielenkiintoinen tutkimusmenetelmä. Pituudeltaan ja sisällöltään erilaisissa tarinoissa lapset viettivät kesäänsä toiminnallisesti yhdessä muiden kanssa. Lasten tarinoissa diabetes näkyi vain opinnäytetyön tekijän tulkinnassa tarinoista. Sadutus prosessina toi esiin sen, kuinka paljon aikuiset ohjaavat toimintaa ja lasta vuorovaikutustilanteissa.
Kouluikäisten lasten kesäloman viettoa tulisi tutkia lisää laajemmasta näkökulmasta. Lasten omaa kokemuksellista tietoa tarvittaisiin erityisesti lasten yksin viettämiltä kesälomaviikoilta. Sadutuksen käyttö hoitotyössä ja diabeetikkolapsien hoidossa vaatii aikaa, mutta silloin vuorovaikutustilanne on lapsen ehdoilla etenevä ja antaisi lapselle mahdollisuuden tuoda esiin omia ajatuksiaan.
Kouluikäisen lapsen kymmenen viikon kesäloman ja vanhempien noin neljän viikon mittaisen loman yhdistäminen on vaativaa. Aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on ilmennyt perheen ja koululaisten lomien järjestelyjen haastavuus. Kouluikäisiäkin on tutkittu useasta näkökulmasta, mutta loman vieton järjestelyistä ei ole tutkimustietoa.
Tässä opinnäytetyössä selvitettiin kyselyllä miten, 7 – 12-vuotiaiden kouluikäisten diabetesta sairastavien lasten vanhemmat ovat järjestäneet lapsensa hoidon kesäloman aikana sekä miten ja minkä ikäisenä he arvioivat lapsensa suoriutuvan lounaalla tehtävistä hoitotoimenpiteistä. Sadutuksen ja kuvakokoelman avulla haettiin lasten näkökulmaa kesälomanvietosta. Tarinoista analysoitiin lasten kertomuksia kesälomasta ja miten niissä näkyi diabeteksen hoito. Sadutus on menetelmä, jossa lapsen omat ajatukset ja mielikuvat saavat kirjallisen muodon saduttajan ja sadutettavan vuorovaikutustilanteessa. Lopullinen tarina on sadutettavan luoma, juuri sen pituisena ja siinä muodossa, kuin hän sen haluaa olevan.
Jorvin sairaalan poliklinikan seurannassa olevista 362:sta diabetesta sairastavista lapsista (31.12.2011), oli 176 1. – 6. luokalla olevia lapsia. Näiden lasten vanhemmille (N=176) lähetettiin kyselylomake ja näistä lapsista (N=48) pyydettiin osallistumaan sadutukseen omahoitajuuden perusteella. Kyselylomakkeiden vastausprosentti oli 42 % (N=74) ja sadutukseen osallistui 11 lasta (22 %).
Tulosten perusteella vanhempien järjestäessä kesäloman aikaista hoitoa on huomioitava lapsen yksilöllinen taso ymmärtää hoidon periaatteita ja toteuttaa hoitoa. Vanhemmat yleisesti uskovat hoidon sujuvan hyvin. Kolmannen luokan jälkeen lapsen itsenäisyys hoitotoimenpiteissä kasvaa, mutta tukea tarvitaan yksilöllisesti vielä kuudennellakin luokalla.
Sadutus on erittäin mielenkiintoinen tutkimusmenetelmä. Pituudeltaan ja sisällöltään erilaisissa tarinoissa lapset viettivät kesäänsä toiminnallisesti yhdessä muiden kanssa. Lasten tarinoissa diabetes näkyi vain opinnäytetyön tekijän tulkinnassa tarinoista. Sadutus prosessina toi esiin sen, kuinka paljon aikuiset ohjaavat toimintaa ja lasta vuorovaikutustilanteissa.
Kouluikäisten lasten kesäloman viettoa tulisi tutkia lisää laajemmasta näkökulmasta. Lasten omaa kokemuksellista tietoa tarvittaisiin erityisesti lasten yksin viettämiltä kesälomaviikoilta. Sadutuksen käyttö hoitotyössä ja diabeetikkolapsien hoidossa vaatii aikaa, mutta silloin vuorovaikutustilanne on lapsen ehdoilla etenevä ja antaisi lapselle mahdollisuuden tuoda esiin omia ajatuksiaan.