Traumaperäisen stressihäiriön ehkäisy, hoito ja hoidon teho – kirjallisuuskatsaus
Iiskola, Atte (2017)
Iiskola, Atte
Laurea-ammattikorkeakoulu
2017
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017100815837
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017100815837
Tiivistelmä
Ahdistuneisuushäiriöiden ja stressihäiriöiden esiintyvyys ja merkitys on parantuneen diagnosoinnin takia korostunut. Vaikka elämä on tilastollisesti turvallisempaa, se on muuttunut ihmisille henkisesti hajanaisemmaksi ja synnyttänyt uudenlaisia haasteita arkipäiväiseen selviytymiseen. Toisaalta turvallisuuden tunne on myös etäännyttänyt ihmiset onnettomuuden vaaroista ja tehnyt heistä tottumattomampia käsittelemään siitä aiheutuvia tunteita.
Tämän opinnäytetyönä toteutettavan kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kuvata tutkitun tiedon näkökulmasta trauman jälkeisten oireiden pitkittymisen ehkäisyyn vaikuttavia tekijöitä, käydä läpi länsimaissa normaaliksi toimintatavaksi muodostunutta tapaa käsitellä onnettomuuden jälkeisen stressihäiriön eli traumaperäisen stressihäiriön (englanniksi Post Traumatic Stress Disorder, lyhenne PTSD) riskiä. Tavoitteena on ollut tuottaa tietopaketti aiheesta. Työ toteutettiin integroituna kirjallisuuskatsauksena, jossa sisältöä analysoitiin kuvailevalla teemoittelulla. Menetelmä valittiin sen joustavuuden takia. Kirjallisuuskatsaus käy läpi usean tutkimuksen lopputulokset ja avaa aiheen laajemmin pohdittavaksi ja kartoitettavaksi.
Katsaukseen valikoituneiden tutkimusten perusteella henkisellä kriisiavulla on tarkoitus ehkäistä pysyvien stressihäiriöiden synty traumaattisen tapahtuman jälkeen. Muuttujia on tässä yhtälössä kuitenkin monta ja ne on puutteellisesti kartoitettu optimaalisen auttamiskeinon valitsemiseksi. Uhrien yksilökohtaiset erot ja auttajien koulutuserot vaikuttavat stressihäiriöiden syntyyn, kuten myös valittu ehkäisy- tai hoitokeino. Molempien toimivuuden kyseenalaistaminen on tieteellisesti haasteellista eikä yleispäteviä ohjeita ole helppo antaa.
Kirjallisuuskatsauksessa kartoitettujen tulosten mukaan on kyseenalaista jatkaa onnettomuuden jälkeisen psykologisen kriisiavun toteuttamista samalla tavalla kuin mitä sitä useissa paikoissa on käytetty. Johtopäätös on, että perinteinen, päällimmäiseksi keinoksi muodostunut yhden käyntikerran arviointitapaaminen lyhyen ajan sisään traumaattisesta kokemuksesta on joko tarpeeton, jos yksilö ei ole taipuvainen stressihäiriön synnyttämiseen tai riittämätön, jos yksilö on traumatisoitunut tapahtumasta. Metodia voinee käyttää korkeintaan kartoittamaan jatkohoidon tarvetta, siinä missä sitä on kenties aiemmin käytetty metodina varmistaa, että edes jotain on tehty. Varsinkin suuronnettomuuksien yhteydessä on tärkeää tarkastella nykymetodien tehokkuutta ja toimivuutta ja varmistaa vapaaehtoisvoimien riittävä ohjeistus ja opastus.
Tämän opinnäytetyönä toteutettavan kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kuvata tutkitun tiedon näkökulmasta trauman jälkeisten oireiden pitkittymisen ehkäisyyn vaikuttavia tekijöitä, käydä läpi länsimaissa normaaliksi toimintatavaksi muodostunutta tapaa käsitellä onnettomuuden jälkeisen stressihäiriön eli traumaperäisen stressihäiriön (englanniksi Post Traumatic Stress Disorder, lyhenne PTSD) riskiä. Tavoitteena on ollut tuottaa tietopaketti aiheesta. Työ toteutettiin integroituna kirjallisuuskatsauksena, jossa sisältöä analysoitiin kuvailevalla teemoittelulla. Menetelmä valittiin sen joustavuuden takia. Kirjallisuuskatsaus käy läpi usean tutkimuksen lopputulokset ja avaa aiheen laajemmin pohdittavaksi ja kartoitettavaksi.
Katsaukseen valikoituneiden tutkimusten perusteella henkisellä kriisiavulla on tarkoitus ehkäistä pysyvien stressihäiriöiden synty traumaattisen tapahtuman jälkeen. Muuttujia on tässä yhtälössä kuitenkin monta ja ne on puutteellisesti kartoitettu optimaalisen auttamiskeinon valitsemiseksi. Uhrien yksilökohtaiset erot ja auttajien koulutuserot vaikuttavat stressihäiriöiden syntyyn, kuten myös valittu ehkäisy- tai hoitokeino. Molempien toimivuuden kyseenalaistaminen on tieteellisesti haasteellista eikä yleispäteviä ohjeita ole helppo antaa.
Kirjallisuuskatsauksessa kartoitettujen tulosten mukaan on kyseenalaista jatkaa onnettomuuden jälkeisen psykologisen kriisiavun toteuttamista samalla tavalla kuin mitä sitä useissa paikoissa on käytetty. Johtopäätös on, että perinteinen, päällimmäiseksi keinoksi muodostunut yhden käyntikerran arviointitapaaminen lyhyen ajan sisään traumaattisesta kokemuksesta on joko tarpeeton, jos yksilö ei ole taipuvainen stressihäiriön synnyttämiseen tai riittämätön, jos yksilö on traumatisoitunut tapahtumasta. Metodia voinee käyttää korkeintaan kartoittamaan jatkohoidon tarvetta, siinä missä sitä on kenties aiemmin käytetty metodina varmistaa, että edes jotain on tehty. Varsinkin suuronnettomuuksien yhteydessä on tärkeää tarkastella nykymetodien tehokkuutta ja toimivuutta ja varmistaa vapaaehtoisvoimien riittävä ohjeistus ja opastus.